Se ei ollutkaan mun juttu
Kuulemme usein tarinoita suurista unelmista ja inspiroivista ihmisistä, jotka ovat toteuttaneet unelmansa. Downshiftaaminen on tuttu juttu - kaupungin oravanpyörästä maaseudun rauhaan. Joku on muuttanut ulkomaille, toinen tehnyt uskaliaan uravaihdoksen, kolmas repäissyt, myynyt omaisuutensa ja alkanut elää minimalistista elämää pikkuruisessa yksiössä. Nämä tarinat saavat meidät tuntemaan hienoista kateutta: pitäisiköhän minunkin… Minkä lisäksi nämä muutokset ovat vääjämättä onnistuneet. Elämänlaatu on parantunut, kaikki sujuu kerrassaan huikean hienosti. Mutta entä jos ei sujukaan?
Harvemmin kuulemme tarinoita siitä, miten muutos ei ollutkaan onnistunut. Miten pitkään suunnitellusta isosta muutoksesta tulikin otettua takapakkia, sillä aiemmin oli sittenkin paremmin. Koska tällaiset tarinat ovat harvinaisia, melkeinpä hypin riemusta kun Hyvä Terveys -lehti nosti kissan pöydälle. Artikkelissa kerrottiin, miten omakotitalohaaveen touteuttanut perhe huomasi muutaman vuoden kuluttua kerrostaloasumisen toimivan sittenkin heidän kohdallaan paremmin. Ja miten toinen perhe luopui koirastaan, kun se ei tullut uuden vauvan kanssa toimeen. Olenpa kuullut sellaisenkin tarinan, jossa vanlifea viettänyt pariskunta palasi “maitojunalla kotiin” ja takaisin tuttuun oravanpyörään.
Näinhän saa tosiaan tehdä! On hyvä, että ihmisillä on haaveita, jotka joskus toteutuvat ja joskus eivät. Meillä on kuitenkin myös lupa ajatella, että ei tämä nyt toiminutkaan, mutta olenpahan kokemuksen rikkaampi. Sellaisten tarinoiden ongelma, joissa suuri haave toteutuu ja osoittautuu elämän mullistavaksi ihmeeksi on se, että kun oman toteutuneen haaveen huomaa itselleen epäsopivaksi, voi tuntea musertavaa pettymystä. Miksi muut onnistuivat mutta minä en?
Yritys ja erehdys on täysin ok. Meidän pitäisi kertoa enemmän tarinoita asioista, joita tuli kokeiltua. Eräs artikkeli käsitteli haaveita, joista voi luopua ilman että edes kokeilee toteuttaa niitä. Periaatteessa olen samaa mieltä, jos haaveesta kynsin ja hampain kiinni pitäminen tuottaa haaveilijalle liikaa stressiä. Enemmän olen kuitenkin sitä mieltä, että kannattaa pitää haaveistaan kiinni, ja ainakin kokeilla niitä, jos vain suinkin mahdollista. Mielensähän saa myöhemmin muuttaa, ja tilalle voi tulla uusia haaveita ja suunnitelmia.
Artikkeli sai minut tietenkin miettimään onko oman matkani varrella ollut toteutuneita haaveita, joista olen luopunut. Mitään järisyttävän suurta en tähän hätään keksinyt, sillä en muista erityisen suurta elämänmuutosta tai riskin ottoa. Maailmalla reissanneena ja pitkään ulkomailla asuneena ajattelen kuitenkin, että jotkut kokemukset ovat tarjonneet enemmän kuin toiset. Joissain maissa asuessa ja tietyissä tilanteissa olen ollut onnellisempi kuin toisissa. Nämä eivät ole kuitenkaan olleet repäisyjä joissa en ole suunnitellut enää palaavaani entiseen. Nuorella tulevaisuus on usein suloisesti auki ja onnellisesti hämärän peitossa.
On myös hyvä muistaa, että tylsän tavallisessa elämässä ei ole mitään vikaa, vaikka siitä harvemmin tehdään TV-sarjoja tai kirjoitetaan artikkeleja. Joskus haaveet ja “repäisyt” voi myös tehdä pienemmällä mittakaavalla, ilman että muutoksen täytyy olla jollain tapaa elämää mullistava. Ehkäpä lähden tänään elämääni vain ihan pienesti mullistavalle kävelylle. Jos valitsen liian pitkän reitin, voin aina kävellä oikotietä takaisin kotiin.
Ihanaa viikonloppua! <3
Photo by Sammy-Sander (Pixabay)
