Kuole kuin vasarahai
Tällä kertaa kerron blogissani hiukan taustaa uusimmalle teokselleni Kuole kuin vasarahai. Kyseessä on viides kirjoittamani kirja, ja kolmas Mikko Laineesta kertova rikosromaani. Trilogia on siis koossa! Painettu kirja on juuri ilmestynyt, e-kirjaa ja äänikirjaa saadaan vielä hiukan odotella, sillä ne ilmestyvät tapaninpäivänä. Ollaan hyvin vahvasti jännän äärellä, sillä kohta voi alkaa odottaa ensimmäisiä lukijapalautteita.
Uuteen-Seelantiin sijoittuva kirja tuntui luonnolliselta valinnalta. Yksi Rosholm-sarjan päähenkilöistä on sieltä kotoisin - lintuja rakastava ulkoilmaihminen Amy Edmond. Lisäksi olen itse vieraillut maassa kolmesti ja viettänyt siellä yhteensä noin viisi kuukautta elämästäni. Syytän vierailuista sieltä kotoisin olevaa aviomiestäni. Uusi-Seelanti on huikean kaunis maa, jolla on kiehtova kulttuuri. Lisäksi tuntui mukavalta kirjoittaa eksoottisesta paikasta, jonka kieli, historia ja luonto tarjoavat uusia elämyksiä niin lukijalle kuin kirjoittajallekin. Perämeressä ei ole mitään vikaa, mutta täytyy sanoa, että nautin todella paljon tämän kirjan parissa työskentelystä!
Tämä on muuten jo kolmas dekkarini, joka sijoittuu saarelle. Tällä kertaa kyseessä on saari nimeltä Kawau. Saaret tarjoavat jännittävän, suljetun paikan, mikä on oivallinen miljöö murhamysteerille. Toisin kuin kahden aiemman dekkarini saaret, Kawau on ihan oikeasti olemassa. Vaikka Suomeen tuntui mukavalta keksiä oma mielikuvitussaari, niin Uuden-Seelannin kohdalla se ei tuntunut järkevältä. Aotearoa, mikä tarkoittaa Uutta-Seelantia maorinkielellä, on sen verran kaukainen ja erikoinen paikka, että mieluummin kerron ihan oikeista sikäläisistä kohteista kun keksin niitä itse. Kawaulla en ole koskaan itse käynyt, mutta se tuntui täydelliseltä paikalta kirjojen tapahtumille. Monessa muussa kirjassa mainitussa kohteessa olen vieraillut. Haluaisin ehdottomasti vierailla Kawaulla. Kirjan myötä tuntuu, kuin olisin siellä jo vieraillutkin.
Täytyy myöntää, että jostain syystä myös jännitti kirjoittaa Uudesta-Seelannista. Halusin luoda maasta kauniin kuvan sellaiselle, joka tuntee maata vähemmän. Tietysti kirjaan mahtuu silti myös pahiksia, ja kun dekkari on kyseessä, löytyy teoksesta myös kauheuksia. Mielessäni vilahti jopa termi “kulttuurinen omiminen”. Syyllistyisinkö siihen jos kirjoitan kaukaisesta maasta ja sen kultttuurista? Olkoonkin sitten, että kyseessä on perheeni toinen kotimaa. En kyllä oikeastaan pidä koko termistä. Jos vedän ylleni Uuden-Seelannin rugbyjoukkueen t-paidan, teen sen kannustaakseni, en omiakseni. Samoin haluan kirjani avulla välittää tietoa hurmaavasta maasta pallon toisella puolella. Silti nykyisin tuntuu, että vähän kaikkea pitää kaiken varalta varoa.
Vieraillessani ensimmäisen kerran Uudessa-Seelannissa, elettiin vuotta 2008. Siitä on ehtinyt vierähtää tovi - siihen aikaan matkaan lähti nuoripari, jolla ei vielä lapsia ollut. Teimme silloin matkan maailman ympäri, ja Uudessa-Seelannissa olimme kokonaiset kolme kuukautta. Kiersimme ympäri koko Eteläsaaren, ja matkustimme useisiin eri kohteisiin myös Pohjoissaarella. Seuraavan kerran läksimme matkaan vuonna 2011, esikoisemme ollessa vauva. Kolmannella vierailulla meidän perheeseen kuului jo neljä jäsentä. Nyt kun meitä on viisi, taitaisi maailman ääriin matkustaminen tulla jo niin kalliiksi, että pitäisi kirjoittaa melkoinen bestseller, jotta saisi matkakulut katettua. Suoraan sanottuna näin neljänkympin “paremmalla” puolella ajatus mannerten välisistä lennoista (joita Uuteen-Seelantiin mennessä on useita) kauhistuttaa. Matkaan sisältyy sentään 11 aikavyöhykettä, 30.000 kilometriä ja rapiat 25 tuntia matkustusta - ja kaikki tämä kolmen lapsen kanssa. Kiitos, mutta ei kiitos. Onneksi Mikko ja Amy ovat minua reippaampia.
Mitä seuraavaksi? Jatkuuko Mikon ja Amyn tarina? Kyllä, ehkä, luulisin niin. Neljännen Rosholm-dekkarin raapale on jo jonkinlaisessa vaiheessa. Mutta olen myös haaveillut kirjoittavani jotain ihan muuta, joten olen aloittanut kirjoittamaan “mysteerikirjaa”, jonka tarkemmat tiedot jääköön vielä salaisuudeksi. Kirjan kirjoittamisessa tulee aikoja, jolloin kesken olevaan teokseen ei koske pitkään aikaan. Näin voi käydä vaikkapa silloin kun odottaa kommentteja kustannustoimittajalta. Tekstistä on myös hyvä pitää taukoa, jottei sokeutuisi omalle tuotokselleen ihan kokonaan. Jos tällaisen tauon aikana iskee kirjoitusinto, niin miksipä ei aloittaisi kokonaan uutta projektia. Useamman kirjan kirjoittaminen limittäin ja lomittain on loogista. Keskeneräinen tekele kyllä odottelee pöytälaatikossa aivan tyytyväisenä, vaikkei sitä työstäisikään jatkuvasti.
Lopuksi vielä pari kysymystä. Kuka on murhaaja? Ja miten se vasarahai oikein kuolee? Saat tietää vastauksen näihin kysymyksiin lukemalla kirjan! <3
The fantastic book cover by: Laura Noponen
