Klisee, synneistä suurin
Kiira Korven juuri julkaistu runokirja Hyppää vaan! on nostattanut suuren haloon. En ole lukenut kirjaa, joten en aio kirjoituksessani ottaa kantaa suuntaan tai toiseen. Sen kuitenkin mainitsen, että hänen teostaan on kritiikissä kuvattu kliseiseksi - ja juuri kliseitä käsittelen tällä kertaa blogissani. Klisee, tuo synneistä suurin. Voiko mikään teksti saada pahempaa kritiikkiä kuin “kliseinen”?
“Tämä on klisee, mutta tottahan se on että…”. Muistatko kuulleesi jonkun sanovan näin, tai oletko ehkä itse sanonut näin? Klisee tarkoittaa kulunutta sanontaa tai ilmaisua. Kirjallisuudessa klisee on tietysti kamala asia, sillä eihän kirjoittaja ole keksinyt asiaa itse vaan pelkästään jäljitellyt jotain mitä joku muu on sanonut tai kuvannut. Kyseessä voi olla stereotypia, asia tai fraasi joka on kulunut olemattomiin. Mikä siinä on niin kauheaa? Enhän vain ole itse kliseinen?
Eksyn pohtimaan kliseetä käydessäni lyriikan kurssia. On tarkoitus kirjoittaa runo ja mieleeni putkahtaa ainoastaan auringonlasku, meren aallot sekä eri väriset ja mahdollisesti hyväntuoksuiset kukat. Sitäkö tämä nyt on? Että prinssi saa prinsessan ja tarinalla on onnellinen loppu? Olenko minä todellakin näin tylsä. Kysyn lyriikkakurssin opettajalta voiko runo olla huono. Vastaus ei suinkaan ole yksiselitteinen, taidetta voi olla vaikea määritellä. Jostain syystä tunnen kuitenkin, että vastaus on: huono, huonompi, klisee.
Ranskalainen sana cliché tarkoittaa ’kuvalaattaa’. Mieleen tulee jonkinlainen tiiliseinä, jossa yksikään tiili ei erotu toisesta, vaan jokainen on edellisen kopio. Ainakin kirjallisuudessa kliseitä halutaan välttää. Omaperäinen ja kliseitä kaihtava näkökulma on täysosuma. Toivottavaa olisi, ettei kukaan elä elämäänsä onnellisena loppuun saakka, sillä sehän olisi klisee. Onko huono tarina kuin sata kertaa katsottu Disney-leffa? Ontuuko juoni jos päähenkilö selviää vaikeuksien kautta voittoon? Onko kurjuuden läpi kantava toivo jo kulunut konsepti?
Saan runon kirjoitettua, ja huomaan sen olevan vähemmän uniikki, ainakin omaan korvaani. Onko se peräti kliseinen? Toivottavasti kukaan muu ei huomaa. Puhumme hetken huonoista runoista ja kliseistä, jonka jälkeen jokainen on hiljaa. He ymmärtävät kunnioittaa kliseisyyden kaameutta. Ja juuri tämä on syy miksi haluan sukeltaa kliseisyyden ennalta arvattavaan syleilyyn ja kysyä onko se todellakin niin kamala asia kuin miltä se vaikuttaa? Voiko jonkun koko elämä olla klisee? Onko elämä klisee jos kaikki menee turhankin ennustettavassa järjestyksessä: opiskelu, työ, avioliitto ja lopulta kaksi ja puoli lasta. Onko elämäni klisee, ja entä sitten jos onkin? Toisen suurin pelko voi olla massaan uppoaminen, ja toisen siitä liiaksi erottuminen.
“Tämähän on nyt klisee, mutta sanon nyt kuitenkin näin.” Pienennänkö tällä itse sanomaani? Häpeilenkö jotenkin sitä, mitä aion sanoa? Miksi joudun selittämään muille, että joku muukin on joskus sanonut näin? Enkö voisi mieluummin sanoa: kyseessä on ikiaikainen viisaus! Uudestaan ja uudestaan todeksi todettu. Muutkin kuin minä ovat sen huomanneet! Jälleen kerran on jokseenkin lohdullista, etten minä niin uniikki ole. Onko klisee sittenkin vain sen asian toteamista, että ihmiset ovat loppujen lopuksi samanlaisia? Tunteemme ja ajatuksemme muistuttavat toisiaan ja sehän on vain inhimillistä. Joku on keksinyt osuvan ilmaisun, ja jossain vaiheessa samantyylistä fraasia käyttää joku toinenkin. Tarpeeksi käytettynä asiasta muodostuu klisee. Mitäpä jos joskus yrittäisikin olla oikein kliseinen, jos tuntuu uuvuttavalta olla uniikki?
Photo: Thought Catalog (Unsplash)
